Leena aloitti luennon Pelle Miljoonan biisillä. Selkeästi Leenalle ei ole tuttua, ettei streamatussa puheessa kannata musiikkia käyttää, sillä yleensä (kuten tässäkin tapauksessa) mikrofoni rikkoo ääntä pahasti musiikissa. Nettimikrofoneja kun ei ole suunniteltu nappaamaan talteen musiikin kaikkia äänitasoja, vaan ne on määritelty erityisesti tunnistamaan puheen äänitasot.
Ilokseni huomasin, että opettajana Leena on ammatillisesti samalla taustalla itseni kanssa. Erityisopettaja siis.
Tosin kokemusta Leenalla on merkittävästi enemmän kuin itselläni.
Leena kuvaa sitä miten opettaja voi olla innostava ohjaaja, jonka tarkoitus ei suinkaan ole kaataa tietoa oppijan päähän. Hän kuvaa myös sen miten vaikuttava opettaja voi oppijan kannalta olla. Materiaalista silmään pisti se, miten täyteen pakattuja kalvot ovat. Kalvoilla tulisi olla korkeintaan pari kolme tärkeää asiaa, mutta Leenan materiaaleissa kalvot ovat pikemminkin itseoppimismateriaaleja kuin esitysmateriaaleja.
Iso osa keskittymisestä meneekin hukkaan kun koittaa kuunnella ja lukea samaan aikaan. Leena kuvaa samaa mitä kautta lähestymme oppimista työssämme omassa erityisoppilaitoksessamme: Opiskelijalle annetaan jatkuvasti positiivista palautetta ja pyritään antamaan positiivisia oppimiskokemuksia. Usein tämä toteutetaan siten, että substanssia hieman kevennetään, jotta oppija saisi kokemuksen vaikka ei olisi asiaa täysin ymmärtänytkään. Positiivisen oppimiskokemuksen jäljiltä oppijan itsetunto paranee. Itsetunnon vaikutus oppimiseen on aivan valtava.
Leena esittelee erityisoppimiseen liittyviä käsitteitä, integraation ja inkluusion. Itselleni ne ovat arkipäivää. Myös erityisopetuksen lainsäädäntö on tuttua, sillä lainsäädäntö määrää aika pitkälle oman toimintamme yksityisenä ammatillisena erityisoppilaitoksena. Käytännössä se näkyy siten, että näyttöjä voidaan mukauttaa opiskelijalle soveltuvaksi. Ainut ero siinä on, että opiskelijaa jollain tavoin aktiivisesti autetaan näyttötyötä tehdetäessä. Todistukseen se merkitään, mutta useassa paikassa ei tätä mukautusta osata kuitenkaan huomioida. Sora-lainsäädäntö itseasiassa astui voimaan 1.1.2012, vaikka materiaaleissa ja luennolla puhutaan siitä, että se olisi vasta tulossa.
Leenan saatua esitettyä lainsäädäntö, saapui 'yllätysvieraamme', Tommi Kivimäki. Tommi kertoi omasta kokemuksestaan sen, miten erityistä tukea vaativat, erityisesti kehitysvammaiset, tarvitsevat tukea. Opetuksellisesti tämä osuus ei itselleni mitenkään auennut. Ehkäpä se johtui siitä, etten kokenut sitä itselleni mitenkään merkittäksi. ME itse -ryhmän esittely lähtikin aika pitkälle skipaten, sillä eipä sen toiminta näyttänyt eroavan mitenkään muista yhdistyksistä. Myös esiintyjän esitys puokkoili sen verran pahasti, ettei siitä jäänyt mitään käteen. Ainut 'kohokohta' olivat ne muutamat lauseet missä opiskelija kuvasi oppimistaan koulussan.
Leena korostikin sitä, ettei erityisopetus ole tukiopetusta. Usein ne kuulemma sekoitetaan keskenään. Itselleni ne ovat täysin eri asioita, eikä ole lainkaan poikkeuksellista että tarjoan omalle (erityis)opiskelijalleni tukiopetusta. Aivan kuten tukiopetusta voitaisiin tarjota muissakin kouluissa. Moniammatillinen yhteistyö on myös arkipäivää. Teimme omista verkostoistamme erityisoppilaitoksessa juuri oman selvitystyömme tehtävään 3.3. liittyen.
Aivan kuten Leena sanookin, erityisesti ammatillisessa erityisoppilaitoksessa nuoret opiskelijat tarvitsevat kasvatuksellista tukea. Usein opiskelijat ovat erittäin epävarmoja ja toisinaan myös sulkeutuneita. Opettajan tehtävä olisikin kuoria hiljalleen opiskelijasta yhteiskuntakelpoinen kansalainen, veroja maksava kansalainen. Toisaalta Leena automaattisesti oletti, että ammatilliseen (erityis)koulutukseen tulijoista pääosa olisi nuoria. Osa on, mutta minulla on erittäin heterogeeninen ryhmä, ikähaitarin sahatessa 15 ja 44 ikävuoden välillä. Myös näiden tekijöiden takia opiskelijoiden taustat ovat erittäin erilaiset ja jokainen opiskelija on kohdattava täysin toisella tavoin kuin joku muu opiskelija samasta ryhmästä.
Oppimisympäristöjen merkitystä Leena hehkuttaa ja olen siitä täysin samaa mieltä. Erityisesti eritysopiskelijoita kun ei voi mitenkään opettaa behavioristisen opetuskäsityksen mukaisesti kaatamalla tietoa päähän. Kaikki kun oppivat eri tavoin - kaikki eivät hahmota asioita samoin tavoin tai eivät pysty samoilla menetelmillä palauttamaan asioita mieliin.
Leenan esityksessä ei itselleni kauheasti uutta ollut, sillä näiden aivan samojen asioiden kanssa painin töissäni päivittäin. Joskin Leenan erityistä tukea vaativat opiskelijat ovat olleet kehitysvammaisia ja itselläni erityisopiskelun perusteet ovat toisaalla (mielenterveyspuolella, motorisissa haasteissa, luki- ja numerohäiriöissä jne. )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti